...arkeen koittaa pikkuhiljaa. Huomen aamulla pitää olla jo "oikeissa" töissä, siis palkallisesa. Viikon aikana varmaan tehny oikeesti enemmän töitä, ku ikinä töisätöisä.
Nyt on juhlat takana ja tytöllä naimalupa taskusa. Sulhanen löyty no heti konfirmaation jälkeen, kirkon vaivaisukko. Käytiin ottaa hienoja valokuvia morsiamesta ja sulhasesta. Kukkivien omppupuiden alla otettiin kirkon pihalla monta kuvaa, jospa niistä jostain sais kiitoskortit aikaseksi. Ja perhekuvat muistettiin ny jopa ottaa, ku pojan rippijuhlisa jäi ne ottamatta.
Vieraita kävi ja saivat mahansa täyteen syötävää ja vielä jäiki, vaikka kuin paljo meillekki syötävää.
Sinänsä ikävä tytön puolesta, kummitäti soitti otteisaan heti, ku tultiin kirkosta ja ilmotti etteivät pääse tulemaan. Meinasin sanoa jälleen kerran suorat sanat, ett viina vie näköjään pitemmän korren. Valittiin totaalisesti väärin viistoista vuotta sitte. Sen jälkeen ei oo kummitäti muistanu, ku yhen kerran, ku mummuks ite tuli. Ja sitä on kestäny jo ainaki kymmenen vuotta. No ny ei tartte enää mitään oottaakkaan, vaikka aiko postia laittaa. Jos oisin arvannu sillo aikanaan, mihin elämä heitäki kuljettaa, oisin tosiaan valinnu toisin. Onneks muut kummin on aina muistaneet, muutaki ku syntymäpäivänä. Eikä se lahjojen saanti oo pääasia, vaan muistaa muuten, ett on etes olemasa. Jos ei ois systeri mua rauhotellu, ennen ku vastasin siihen puheluun, niin oisin kyll räjähtäny ja sanonu, ett tää on tytön juhlapäivä, eikä sen tartte kännisten kans sillo jutella. Onneks sai puhelun lopetettua pikaseen, ku sanoin, ett sano, sulle tulee vieraita, pitää mennä. Ja hitot tommosia känniläisiä.